Tulokset ei mittaa sinua ihmisenä

Harmittaako mua? No ehkä vähän, mutta toisaalta eipä oikeastaan.

Ai miksei? No koska mä tunnen olevani vahvempi kuin aikaisemmin, mä viihdyn mun omassa kropassa, mä oon iloinen että mulla ei ole tällä hetkellä mitään liikuntaa rajoittavia tekijöitä.

 

Vuosi sitten näihin aikoihin mä olin just käyny magneettikuvissa, missä löyty irtokappaleita mun kyynärpäästä. Silloin pohdittiin kuinka kipee se käsi on, onko se oikeastaan kipee, pitääkö sille asialle tehdä jotain. Mä lähdin Intiaan joogaohjaajakoulutukseen ja jännitin miten käsi, joka oli levännyt puoli vuotta kestää. Hyvinhän se kesti. Joogaaminen tuntu just siltä mitä keho silloin kaipasi. Suomeen tullessa painoa oli pudonnut 5 kiloa ja tuntui siltä kuin se olisi lähtenyt suoraan sieltä lihaksista ja nimenomaan kyykyn voimasta. Koko keho tuntui silti voimakkaalta, sillä keskivartalo oli vahvistunut, hallinta parantunut ja käsinseisontakin tuntui varmemmalta kuin ennen. Jalat kuitenkin tuntuivat heikoilta, kun paluumatkalle lähtiessä vierailin Delhin hotellin salilla. Aattelin silti, että ei se mitään, voihan tässä taas lähteä rakentamaan sitä voimaa takaisin.

 

Maaliskuun 10 päivä mulla todettiin ruusu jalassa ja mä jouduin kotisairaanhoitoon. Ärhäkkä ruusu ei meinannut ottaa parantuakseen ja ulkona piti kävellä sandaaleissa. Sanomattakin selvää, että treenaaminen oli jätettävä tauolle. Vaikka kyllähän me tästä neuvoteltiin sairaanhoitajien kanssa ja osa mut salille olisikin päästänyt. Mutta suurin osa oli jyrkän kiellon kannalla. Ihminen joka liikkuu elääkseen ja elää liikkuakseen otti tän sillon vähän raskaasti. Mutta toisaalta, olipahan aikaa opetella kitaran soittoa! Kanyyli ei meinannut kädessä pysyä, kun veivasi Adelen ”Make you feel My love”. Nythän mä oon jo unohtanut miten se menee, mutta sillon se alko jo omasta mielestä aloittelijaksi sujumaan ja mietinkin, että aina on jotain kivaa mitä voi opetella, vaikkei kaikki menis suunnitelmien mukaan.  

Ruusu parani lopulta hitaasti mutta varmasti. Lenkkareita ei kuitenkaan jalkaan oikein voinut laittaa kuukaudenkaan jälkeen, joten jalkatreeni tuntui pitkään liioittelulta. Jälkeenpäin tarkastellessa nämä viikot ovat kuitenkin olleet ainoita totaalisia treenittömiä viikkoja ja muuten omat treenit ovat kulkeneet muun elämän rinnalla melkoisen mallikkaasti.

 

Kyykkyäkin on lopulta treenattu, mutta ehkä turhan maksimivoimapainotteisesti, koska laiskuus ja kyllästyminen perusvoimaan painoi syksyllä päälle. Viime maanantaina kyykkäsin raskaan 95kilosen, kokeilin sataakin, mutten uskaltanut mennä alas asti. Pekka puolestaan penkkipunnersi omassa valmennustapaamisessaan 95kg, joten Pekan kanssa sovittiin leikkimielinen kilpa kumpi saa ensin 100kiloa ylös. Pekka penkkipunnerruksessa vai minä kyykyssä.

(Jos joku haluaa järjestää tästä vedonlyöntiä, niin kiinnostais vähän seuraa sitä kilpaa sivusta  )

 

Kesällä me oltiin Nupun kanssa paljon ulkoliikuntapaikoissa niin asiakkaiden kanssa kuin mun omien leuka-muscle up treenien parissa. Viimeset omat viralliset ulkotreenit pidin vielä lokakuussa ja tulihan noita leukoja vedettyä joulunakin ulkona. Syyskuun 1.päivä tein oman leukaennätyksen - 18 leukaa kipaten myötäotteella hietsun tangossa. Minä joka aina tankoon tarttuessaan pohdin että nouseekohan se leuka tangon yli teki 18 leukaa. Saatoin ehkä olla vähän tyytyväinen, vaikka Juha mut leuanvetokilvassa silloin voittikin.

 

Muscle uppeja treenattiin melkoisen ahkerasti ja edistymisen saattoi tuntea, mutta samaan aikaan päivät kuluivat nopeasti ja vuosi läheni loppuaan.

 

Ei tullut muscle up, ei tullut satasen kyykkyä, mutta tuli voimaa.

 

Miten se näkyy?

 

Tiukka toes2bar onnistuu nykyään (ennen oli mahdotonta).

 

Mavessa nousee 120kg ja 100kg tuntuu kevyeltä.

 

Punnerruksia menee yhdeltä aloitukselta melko puhtaasti 25kpl.

 

Olo on vahva niin fyysisesti kuin psyykkisestikin ja se jos mikä on aika siistiä.

 

JOKAINEN treeni vie eteenpäin, silloin kun ei pusketa äärirajojen yli ja pidetään huolta myös riittävästä monipuolisesta syömisestä ja levosta. Aina ei tarvi miettiä sitä toteutettavissa olevaa tavoitetta eikä tulokset ikinä ikinä ikinä mittaa ihmisen arvoa. Tavoitteellinen treenaaminen vie aina eteenpäin, vaikkei se juuri sillä hetkellä näkyisi siinä omassa ykköstavoitteessa. Ja se on mun mielestä huippua! Suosittelen kaikille tavoitteen asettelua ja sen tavoittelemista pilke silmäkulmassa. 

 

 

 

 

 

Mä harkitsen kans osallistumista. 

 

 

 

 

 Ps. Meistä on mahtavaa suunnitella valmennuksia! Lähetä viestiä [email protected], jos mielessä jotakin omaan treeniin tai hyvinvointiin liittyvää. Ollaan täällä studiolla sua varten. 

Pysytään vahvoina yhdessä!